Projektin alkutunnelmia

Ikäihmeet ry on tosiaan ponkaissut käyntiin projektinsa "Yksinäisyys ikäihmisten silmin". Aloitimme elokuussa ja olemme haastatelleet jo useita ikäihmisiä. Tarkoitus on tavoittaa haastateltavia mahdollisimman erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Nyt olemme kohdanneet ihmisiä Helsingin kaduilla ja kodeissa.

Miksi juuri tämä projekti?

Yksinäisyys on päivän polttama teema. Palvelutalopaikkoja on vähennetty, ikäihmisiä on enemmän kuin koskaan ja ihmisen elinikä nousee. Sosiaalinen kulttuurimme on eristäyneempää kuin ennen ja perheyhteisöt pienempiä. Lukuisat ikäihmiset asuvat nykyään yksin ja eivät sairauden tai muun rajoitteen takia kykene liikkumaan ulkona. Monelta puuttuu myös kiinteät sosiaaliset verkostot, läheiset tai ystävät.

Yhteisöllisyys on perustarpeemme, vaikkakin sen suuruus vaihtelee ihmisestä toiseen. Jotkut viihtyvät yksin tai ovat tottuneet ja sopeutuneet siihen. Toiset potevat yksinäisyyden tunnetta jopa ollessaan muiden seurassa. On myös ihmisiä, jotka kompensoivat tätä tunnetta jollain toisella tarpeella tai tekemisellä. Tällöin voi harhauttaa itseään, eikä ehkä edes tiedosta pohjalla olevaa yksinäisyyden tunnettaan. Kukaan ei pärjää täysin yksin. Tarvitsemme toisiamme enemmän tai vähemmän.

Ikäihmiset ovat sukupolvea, jotka eivät ole välttämättä tottuneet vaatimaan itselleen asioita, vaikka ne olisivat elintärkeitä tai ainakin tärkeitä henkisen pääoman kannalta. Tämä sukupolvi on paremminkin oppinut tyytymään asioihin. Monilla ei ole myöskään voimavaroja puolustaa itseään ja tarpeitaan. Sen vuoksi haluamme yhdistyksenä kohdata ikäihmisiä ja mahdollistaa heille "foorumin" puhua yksinäisyydestä haluamallaan tavalla. Haluamme tuoda heidän mielipiteet julkisiksi kansantavuisella kielellä, ei tieteen tai teorioiden näkökulmasta vaan heidän omista kokemuksistaan tai näkemyksistään käsin. Olemme myös kiinnostuneita heidän muista ajatuksista ja tunteista, arkisista asioista. Tärkeä lähtökohta kohtaamisessa on luonnollinen, haastateltavan tuntuinen ja näköinen juttutuokio, siinä hetkessä nousevien asioiden valossa. Toki kysymyksemme väistämättä johdattelevat, mutta pyrimme esittämään vain muutaman kysymyksen.

Tämä on matalankynnyksen projekti siinä mielessä, ettei haastateltavalla tarvitse olla henkilökohtaista kokemusta tai tietoa asiasta. Jokaisen ääni on yhtä arvokas. Tämä mahdollistaa kaikkien ikäihmiseksi kokevien osallisuuden yhteisen hyvän eteen. Tosiaan, "ikäihmiseksi kokevien". Alunperin ajattelimme haastateltavan alaikärajaksi noin 70-75, mutta käytäntö opetti, ettei ihmisiä voi edelleenkään lokeroida iän mukaan. Tämän vuoksi varsinaista alaikärajaa ei ole, se on tapauskohtaista. Yläikärajaa ei myöskään luonnollisesti ole jos puhekyky vain toimii jollain konstilla. Myöskään muistisairaus ei ole este osallistumaan.

Muistisairaan kohdalla mietimme kyllä paljon tarkemmin, mitä julkaisemme, mikäli keskustelusta herää hyvin haavoittumisalttiita asioita hänen elämästään. Myöskään sukulaisten ja ystävien nimiä sekä henkilökohtaisia asioita emme tietenkään paljasta, vaikka haastateltava puhuisikin niistä luontevasti. Yksilön ja hänen läheisten kunnioitus ja intimiteettisuoja on äärimmäisen tärkeää. Toisaalta emme kysy keneltäkään osallistuvalta diagnooseja ellei tämä tule hoitotahon kautta selville tai haastateltava ota itse puheeksi.

Lähestymme haastateltavaa sosiaalista kanssakäymistä tarjoten, mutta myös luovaa menetelmää hyödyntäen. Valokuvaus kuuluu oleellisena osana kohtaamiseen, mikäli se tuntuu haastateltavasta luontevalta. Valokuvaus on sanaton kanssakäymisen muoto ja sillä on tarkoitus vahvistaa sekä vuorovaikutusta haastateltavaan, että asian näkyvyyttä mediassa. Ikäihmisten on aika näkyä ja kuulua sosiaalisessa mediassa. Heillä on valtavasti elämänkokemusta, tietoa ja viisautta. Kuvan avulla voi tavoittaa eri asioita kuin tekstillä tai parhaimmillaan kuva ja teksti tukevat ja täydentävät toisiaan. Kuvalla on ilmaisullista voimaa, vaikka se ei toisikaan henkilöä esille ihan parhaimmalla tilanteeseen sopivalla tavalla.

Mitä ajatuksia projekti on herättänyt minussa?

Olemme lähteneet tekemään tätä melko rennoin rantein, vaikkakin vastuullisesti ja tarpeellisella vakavuudella asian puolesta. Uskon, että pahin jarru omien pelkojen lisäksi on usein etukäteen luodut odotukset asioista ja tietynlainen vaativuus tekemisiään kohtaan. Nämä on pitänyt nyt pudottaa matkasta, jotta matka on voinut edes alkaa. Rentous ja armollisuus on nyt tärkeitä kavereita. On aika toimia, kokeilla ja kokea. Sitä kautta projekti elää ja on avoin elämään. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan se elää.

Onhan tämä yksinäisyys haastava aihe. Eri ihmisillä liittyy siihen erilaisia mielikuvia. Eri sukupolvillakin voi olla siihen erityyppisiä suhtautumistapoja. Se voi olla hyvin hauras ja intiimi asia, siihen voi liittyä häpeää ja salailua. Kaikki eivät halua paljastaa kokemuksiaan. Toisaalta jos sitä ei ole koskaan kokenut elämässään, siihen voi olla vaikea löytää mitään kosketuspintaa. Aihe on kuitenkin yleismaailmallinen ja jokainen on jollain tavalla tietoinen asiasta. Haastatteluista on tähän asti käynyt ilmi, että jokaisella on jotain sanottavaa.

Aluksi lähdimme kohtaamaan haastateltavia kysymällä onko heille omakohtaista kokemusta yksinäisyydestä. Tajusimme nopeasti, että se voi tuntua liian henkilökohtaiselta keskustelun aloitukselta. Nykyään kysymme asiasta ensin yleisellä tasolla. Hauska kuitenkin huomata, että kysymyksen asettelusta huolimatta suurin osa kertoo ensin omakohtaisista kokemuksistaan. Ehkä se on helpompaa. Ihmiset ovat hämmästyttävän avoimia ja puheliaita. Se herättää luottamusta.

Tämä teema ei ole helpoin keskusteluteema spontaanissa kohtaamisessa hälyisällä kadulla. Tämä teema vaatisi ehkä pysähtymistä ja syvempää pureskelua. Toisaalta ihmisten ensireaktiot voivat olla juurikin merkittäviä, joskus analysointi voi viedä kokemuksesta pois. Yhdistyksen toiminnan yhtenä lähtökohtana on nimenomaan asioiden luonnollisuus.

Luonnollisuus pätee myös valokuvaamiseen. Otamme vain muutaman spontaanin kuvan. Valokuva syntyy sen hetkisestä ympäristöstä ja valosta, kuvattavan olemuksesta ja kuvaajan (minun) rajauksesta käsin. Kuvanottoon ei varata paljon aikaa, usein haastateltava on jo jatkamassa matkaa tai kysyy olenko jo ottanut kuvan juuri, kun olen saanut vasta kaivettua kameran laukusta. Kohtaamiset kotona ovat kuvanoton kannalta mielekkäämpiä. Rauhallinen hetki luo paremmat mahdollisuudet kuvan onnistumiselle.

Kuvaa ottaessa on tärkeä kunnioittaa haastateltavaa. Ensinnäkin hän saa olla kuvassa juuri sellaisena kuin sillä hetkellä on ilman, että johdattelisin häntä asennoissa tai ilmeissä. Tarkoitus on saada haastateltavan näköinen, aito kuva - ei sellaista, mikä visio minulla on hänestä ja kuvasta. Toiseksi olen hieman varovainen menemään kameran kanssa hyvin lähelle vierasta ihmistä. Haluan kunnioittaa hänen intimiteettirajojaan. Ajattelen, että joku voi kokea lähikuvauksen ahdistavana ja liian tungettelevana. Varovaisuuteni voi olla turhaa, joka tapauksessa on hyvä tiedostaa hienotunteisuus. Kolmanneksi haastatteluun voi osallistua ilman, että otetaan kuvaa tai kuva voi olla muu kuin kasvokuva, josta ei tunnista henkilöä. Positiivista on, että melkein kaikki haastateltavat ovat suostuneet kuvattaviksi, vaikka monet ovat vastustaneet sitä aluksi. Se on tosi rohkeaa.

Olen joutunut ottamaan oman "armollisuus-kortin" peliin tässä kuvaamisasiassa. Visuaalisena ihmisenä nautin kuvista, joissa tavoittaa valon ja varjojen leikkiä, syvyyttä, sielukkuutta ja kiehtovuutta. Tässä projektissa kuvat eivät välttämättä vastaa sellaista visuaalista todellisuutta. Se johtuu minun resursseista kuvaajana. Kuvat ovatkin tällä hetkellä enemmän dokumentaarisia kehyksiä teksteille. Huolimatta omasta epätäydellisyydestä, pitää pyrkiä tekemään tärkeäksi kokemaansa asiaa. Taidot harjaantuvat, asiat elävät ja muokkautuvat kokemusten myötä.

Uteliaana eteenpäin.

Sanna, Ikäihmeet ry